Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Lauantai 31.10.2015 Halloween maasto

Tuuli ujeltaa navettarakennuksen vintillä. Myrskylyhdyn valo luo tallin seiniin kieppuvia varjoja. Tallilaiset valmistelevat hevosiaan kummitusmaastoon kuiskutellen varovasti toisilleen. Tarkoituksena olisi tehdä retki pimeään metsään. Sen jälkeen kerrotaan  kummitustarinoita nuotiolla makkaroita paistaessa. Uskaltaako joku kavuta vintille hakemaan päivällä sinne unohtamaansa takkia? Entä kuka varasti makkarat ja mitä hevoset oikein säikähtivät?

Mukaan otetaan viisi ensimmäistä ratsukkoa. Tapahtuma on avoinna kaikille. Voit tulla oman hevosesi kanssa tai lainata Sysälästä. Retken jälkeen Sysälä järjestää majoituksen aittarakennuksessa, eikä kenenkään tarvitse miettiä enää kyytiä kaupunkiin.

Tapahtuma suoritettaan tarinalla tai piirtämälläsi kuvalla päiväkirjaan ja ilmoittautua voit vieraskirjaan viestillä, joka sisältää tarvittavat tiedot osallistujan nimi, hevonen (voit lainata Sysälästä). Tarina olisi kirjoitettava viikonlopun aikana, muutoin osallistuja jää pois tapahtumasta.

osallistumisensa kuitanneet

Sisla ja World Brother
Asta ja Pikku-Pulmu
Monica ja We love running
Anthon ja James Bond


Kuittaukset

Sisla ja World Brother
“Lämpötila +5 astetta. Puolipilvistä ja puuskittaista tuulta.” Luin läppärin näytöltä. “Onneksi ei tule vettä tänään”, hihkaisin Valmalle ja sammutin koneen.
Vilkuilin ikkunasta jo kärsimättömänä istuessani keittiön pöydän ääressä. Olin sytyttänyt myrskylyhtyjä ja isoja ulkotulia hieman valaisemaan. Muutoin piha oli täysin pimeänä.
Kello oli jo varttia vaille kuusi. “Ovatkohan kaikki eksyneet,” mietin. Pimeällä Ison tien risteyksestä ajoi helposti ohi. Aikaa tappaakseni selailin eilisen päivän lehteä kiinnittämättä erityistä huomiota mihinkään uutiseen.
Viimein auton ajovalot valaisivat pihaa. Hyppäsin saappaisiini ja nappasin mukaani tuulenpitävän takkini.
“Tervetuloa Sysälään! Muita ei ole vielä näkynyt. Haluatko laittaa hevosesi hetkeksi karsinaan, jotta voimme aloittaa varustamisen sitten yhtäaikaa?” Pidemmälle en ehtinyt, kun jo toinen auto kaartoi pihaan.
“Olenko pahasti myöhässä?” kysyi tyttö, joka rupesi välittömästi purkamaan kahta hevosta autostaan.

Talsin talliin tajuten, etten itsekään ollut vielä edes päättänyt hevosta, jonka kanssa lähden pimeään metsään rämpimään. Aika nopeasti päädyin kuitenkin Valttiin. Se olisi luotettava ja soveltui johtohevosen tehtävään.

Kun kaikki olivat vihdoin saapuneet, annoin luvan varustaa hevosia tallissa. Kun varusteet, heijastimia ja eväitä unohtamatta, oli saatu hevosille niskaan lähdettiin vain kuun valaisemaan metsään.
Valtti kulki verkkaisesti välittämättä puiden oksia pyörittävästä tuulesta. Tallipihan turvallisten valojen kadottua näkyvistä iloinen puheen sorina vaimeni ja kaikki rupesivat kuuntelemaan tarkemmin metsän rasahduksia. Syksyinen metsä osaa sitten olla pelottavan hiljainen. Välillä jostain kuului, kun jokin metsän asukas pinkaisi karkuun tieltämme ja rapisteli puissa ja pusikoissa. Jotkin hevosista säpsyivät ensin rasahduksia, mutta kun lisäsimme vauhtia, eivät nekään enää kiinnittäneet outoihin ääniin huomiota.

“Tuolla näkyy valoa,” joku letkassa suhahti. Olin jo pelotellut retkeläisiä Käyhkön saaren kummitusvaloilla, mutta nämä valot tulivat laavulle viritetyistä lyhdyistä ja kuulin kaikkien huokaisevan helpotuksesta, kun nousimme hevosten selästä ja pääsimme laavulle lämmittelemään nuotion ääreen.
Kaivelin makkarat sekä muut eväät satulalaukusta ja jaoin ne kaikkien kesken. Nuotion loimussa makkaroita paistaessa oli loistava tilaisuus nostattaa hiuksia pystyyn vielä vähän lisää kertomalla kummitusjuttuja. Ja kaiken kuulemansa jälkeen tuntui kuin metsän äänet olisivat mielikuvituksen laukatessa saaneet aina vain pelottavamman merkityksen. Pöllön huhuilu muuntui yksinäisen aaveen avunhuudoksi ja puiden varjot pimeydessä vaaniviksi olennoiksi.

Makkaran tuoksun houkuttamana, joku oli saapunut leirimme läheisyyteen. Se oli pysyttellyt piilossa metsän pimeydessä, mutta tilaisuuden tullen kävi viemässä osansa eväistämme. Kaikkien mielestä asialla olivat maahiset tai tontut.

Kotimatka alkoi nuotion sammuttua hiljakseen hehkuvaan hiillokseen. Tällä kertaa kaikki ilmaisivat haluavansa tallille suorinta reittiä. “Kerkeämme tallille ennen puoltayötä, jos se rauhoittaa teitä,” sanoin vilkaisten kännykästä kelloa. Matkalla ei sattunut sen kummempia ja vaikka kuinka tähyilimme järven rannalla, ei Käyhkön saaren valoja näkynyt. Oikeastaan koko saarta ei sen sijaintia tietämätön erottanut ollenkaan, sillä järven selkäkin oli mustaakin mustempi. Ketun joku sanoi kuitenkin nähneensä juoksevan pellolla ja vaikka me muut kuinka yritimme sitäkin tähystää, emme nähneet vilaustakaan.

Tallin pihalla osa ulkotulista oli jo sammunut. Kiirehdimme talliin purkamaan varusteen hevosilta. Hevoset saivat viettää yönsä Sysälän hevosten karsinoissa ja aitasta löysivät kaikki itselleen lopulta mieleisen nukkumapaikan ja Sysälän tiluksille laskeutui unelias rauha.
Kaikkien nukkuessa tallipihan poikki tassutteli kiukuspäissään pieni hahmo, jonka jokapäiväinen puuro kulhollinen oli päässyt kaiken pelottelun keskellä unohtumaan...

Asta ja Pikku-Pulmu
"Olin aina kuvitellut kotikaupunkini Reiman olevan hiljainen pikkupaikkakunta. Sellainen surullisenkuuluisa suomalainen pitäjänpahanen, joka oli aikoinaan ollut kukoistava maalaisyhteisö, mutta jonka asukasluku oli sittemmin kääntynyt jyrkkään laskuun. Vaan ei. Sysälän mannuilla tuntui olevan vielä hiljaisempaa. Aika oli kuin pysähtynyt: ihmisiä ei ollut mailla tai halmeilla, mutta vanhoja, pikku hiljaa rapistuvia talonröttelöitä ja navettavanhuksia nökötti siellä täällä. Näkyvin elonpilkahdus oli niitetyt pellot: jonkunhan ne oli täytynyt pistää matalaksi puimurinsa kanssa. Viljavainioita reunusti tummanpuhuva metsä, joka huokaili paljon eläväisemmin kuin pystyyn kuollut kylänraitti tai peltoaukeat.

Onnekseni Sysälän pihapiiristä löytyi kuitenkin elämää. Rento puheensorina helisi kirpeässä syysilmassa, olihan meitä retkelle lähtijöitä yhteensä viisi kypäräpäätä ja kaksikymmentä kaviota. Viiden ratsukon ryhmä siis. Omaksi hevosekseni olin valinnut tutun ja turvallisen Pulmu-tamman. Sen lämpimässä, punaruskeassa selässä ei varmasti alkaisi liikaa hirvittää, vaikka metsän siimeksissä tapahtuisikin kummia.

Alkutohinoiden jälkeen lähdimme matkaan. Ilta oli jo pitkällä ja aurinko ajat sitten painunut mailleen. Maisemat uinuivat hämärtävän pimeyden peitossa. Tuuli vihmoi ajoittain peltoaukeilla, mutta muuten sää oli aavemaisen rauhallinen. Kunnon syysmyrsky olisi ehkä ollut näissä olosuhteissa jopa vähemmän pelottava vaihtoehto! Sen syyksi olisi voinut laittaa sieltä täältä kuuluneet rasahdukset tai muut selittämättömät äänet.

Pulmu askelsi tasaisesti kohti pellonreunalta syvenevää metsää. Edessä kulkeva kimo puolveritamma heilautteli päätään hermostuneesti, eikä ihme – olihan tänään sentään pyhäinmiestenpäivä. Kuusipuiden väliin pujahtaessamme vetäjähevonen päätti kajauttaa ilmoille komean hirnahduksen, aivan kuin kertoakseen metsän maahisille, haltijoille ja eläimille, että täältä tullaan, halusitte tai ette!

Aikamme samoiltuamme päätimme pitää hengähdystauon. Tähän tarkoitukseen sopi mainiosti havupuiden alla lepäävä laavu nuotiopaikkoineen. Ajatus lämpöisestä, leikkisästi loimuavasta leiritulesta rauhoitti hieman villinä laukkaavaa mielikuvitusta. Laskeuduimme alas satuloista, purimme retkieväiksi tarkoitetut makkarapaketit tykötarpeineen ja lopuksi talutimme vielä hevoset laavun nurkalle lepäilemään. Juuri kun olimme kääntäneet selkämme, alkoi nuotiopaikalta kuulua vaimeaa tassutusta, rapinaa ja tuhinaa. Kaksijalkaiset jähmettyivät säikähdyksestä paikoilleen, hevoset taas pyristelivät otteesta irti sännätäkseen pakoon. Kun pääsimme kauhunkangistuksesta yli, säntäsimme takaisin nuotiopaikalle todetaksemme sen autioksi – hiljaisuus oli laskeutunut takaisin laavun luokse, eikä ympärillä näkynyt ristinsielua. Maassa lojui auki revittyjä muovikääreitä ja puoliksi järsittyjä makkaranpalasia. Järkevimmät osanottajat totesivat jonkin eläimen kähveltäneen makkarat, mutta itse tahdoin uskoa, että näiden nurkkien tonttu-ukot olivat käyneet hakemassa osuutensa retkieväistä. Oli niin tai näin, päätimme kuitenkin vielä sytyttää nuotion ja antaa hevosten rauhoittua hetkisen.

Tunnelma oli sopivasti viritelty ja mikäs muukaan olisi tyynnyttänyt vauhkoontuneita mielipoloisiamme, kuin vanhat kunnon kummitustarinat. Sain kuulla Käyhkön aavesaaresta ja kylän hylätystä juna-asemasta, jonka tunnelissa saattoi yhä edelleen kuulla kiskojen kirskuvan.

Tovin tarinoituamme nuotio alkoi hiipua ja hevosetkin kääntyillä pitkästyneinä. Totesimme yhteistuumin, että nyt olisi varmasti parasta aloittaa paluumatka. Se sujuikin ripeästi: uskoisin, ettemme olleet Pulmun kanssa ainoa ratsukko, joka halusi mahdollisimman nopeasti pois synkän metsikön siimeksestä. Tallipihassa huokaisin helpotuksesta – olimmehan kaikki päässeet ehjin nahoin takaisin ihmisten ilmoille. Tai no, jos kyseistä sananpartta voi tällaisessa peräpitäjässä käyttää...

Saattelimme ratsut yöpuulle ja hiivimme itsekin aittaan nukkumaan. Tosin vanhan rakennuksen nitisevät ja natisevat nurkat pitivät yhtä jos toistakin retkeläistä hereillä: eihän sitä tiennyt, jos vaikka itse makkaravaras oli tulossa takaisin säikyttelemään!"

Monica - We love running ja Anthon - James Bond
Me oltiin tänään pakattu hevoset autoon ja lähdetty Sysälään, halloweenmaastoon. Sisu oli pörissyt karsinassaan ja kuolannut ovenpielessä nojailevia kuljetussuojia koko yön niin, että ne olivat likaisemmat kuin naapurikarsinan shetlanninponin sadeloimi. Niinpä matkaa hidasti se, että jouduimme etsimään kaappiemme perältä ponikokoisia kuljetussuojia lähes puolituntia. Sitten pääsimme matkaan. Verna oli astellut koppiin mukisematta, kun taas Sisu oli aiheuttanut lisää ongelmia. Pian kuitenkin sekin saatiin ahdettua koppiin, ja lähdimme matkaan.

Olimme kierrelleet kuoppaisia pikkuteitä jo hetken, ennenkuin löysimme oikean, umpeenkasvaneen ja kuoppaisen polun joka pitäisi navigaattorin mukaan olla tie Sysälään. Sitten kuitenkin tallirakennus tuli näkyviin, ja onneksi siellä oli eloa. Ratsastajat hevosineen purkivat niitä autosta ja mekin parkkeerasimme jonon jatkeeksi. Kun Sisu pääsi ulos autosta, se vain tuijotteli hämmästyneenä, mikä tapahtuma tämä onkaan, missä jännittyneet ratsastajat, verryttelyalue, kisakanttiini ja katsojat? Ehei, olimme tulleet Sysälän järjestämään halloweenmaastoon.

Kun ratsastajat olivat päässeet hevostensa kyytiin, kiristettiin jalustimet sekä satulavyöt, ainoastaan Anthon oli uskaltautunut Sisun selkään satulatta. Ehkä se toi turvallisuuden tunnetta, vaikka Sisu ei nyt ihan varmajalkainen maastohepo ollutkaan. Sitten kaikki lähtivät johtoratsukon perään kapeaa polkua pitkin. Pimeys jo laskeutunut, rasahdukset saivat hevoset jännittymään, oliko siellä verta vaaniva vampyyri vai lakananvalkea haamu? Ensimmäisen viiden minuutin ajan Anthon vakuutti että jos tielle tulee joku hirviö, hän taistelee ja pelastaa muut pinteestä. Vaikka kyllä tiesin, että häntä jännitti varmaan enemmän kuin minua. Sitten alkoi tuulla. Puskat alkoivat heilua ja puut kahisivat lähes äänettömästi. Verna askelsi tavallisen rennosti, kuin aina. Ainoastaan Anthonilla oli enemmän pidättelemistä, Sisu kun halusi porhaltaa suoraan kiltin suomenhevosen hännänjuureen.

Sitten pääsimme pitämään tauon, jalkauduimme ratsujen selästä ja sytytimme nuotion jonka äärellä kerroimme karmivia kummitustarinoita samalla, kun paistoimme makkaraa. Lähtiessämme takaisin minusta tuntui, että metsä oli pelottavampi kuin takaisintullessa. Ehkä se johtui pelottavista kummitustarinoista, ja aivan kuin nuotiopaikalta olisi kuulunut rapinaa ja louskutusta...

Virtuaalitalli

©2018 Sysälä - suntuubi.com